Aatelisto siinä merkityksessä kuin se nykyään tunnetaan, juontaa juurensa ritarilaitoksesta ja toisaalta kuningassuvuista. Kuninkaallisten sukujen nuoremmat pojat saivat korkeita aateliasarvoja ja läänityksiä, herttuakuntia. Herttuoiden nuoremmat pojat kreivikuntia ja niin edelleen. Näin syntyivät korkeat aatelisarvot. Perusaatelisto sai alkunsa ritarilaitoksesta. Ritarit olivat kuninkaan sotajoukkojen ratsumiehiä. Ritarilaitos oli syntyi asteittain 800-luvulta lähtien Ranskassa Kaarle Suuren valtakunnan jälkeisinä aikoina. Ritaria kuvaava sana muinaisranskassa oli latinankielinen miles, joka tarkoittaa hevosmiestä. Anglo-saksien termi oli cniht, joka on myös äänteellisesti lähellä suomenkielistä sanaa knihti. Englannin termi knight on samaa juurta. Schulmanin sukuhaaran varhaiset edustajat lienevät kulkeneet saksalaisella nimikkeellä ritter. Uudemmassa ranskassa ritari oli edelleen selvästi tunnistettavasti hevosmies chevalier, italiassa cavaliere ja espanjassa caballero.
Taloudellisesti ritaristo oli osa feodaalijärjestelmää, jolla kuningas rahoitti sotalaitostaan. Kuninkaan lahjoittamilla maatiloilla ritarit ylläpitivät omaa talouttaan rasittamatta hovin menoja. Perinteenä nykyisenkin aateliskalenterin nimilistassa mainitaan erikseen, jos kyseinen aatelissuvun jäsen viljelee jotain maatilaa. Saksassa ritaristo oli pitkälle 1200-luvulle eräänlaisia ruhtinaiden torppareita. Saksalaisen ritariston halukkuus lähteä Baltiaan pakanoita käännyttämään ja hankkimaan itselleen omia läänityksiä oli suurempi kuin ranskalaisten ritarien, jotka olivat itsenäisempiä.
Ristiretket antoivat ritarilaitokselle sekä omia tehtäviä että muotoilivat ritarin julkista kuvaa. Kirkko pyhitti ritariksi lyömisen seremonian ja samalla Kristuksen sotureiksi lyödyille ritareille muodostui käytöskoodisto, ritarillisuus. Ritari auttaa hätään joutuneita ja heikompia ja kohtelee naisia kunnioittavasti ja taistelee erilaisia synnillisiä paheita vastaan.
Kansallisvaltioiden ja suurempien ruhtinaskuntien syntyessä uudella ajalla kuningasvalta vahvistui ja aateliston ja ritariston valta heikentyi. Ritareita edelleen tarvittiin armeijan ydinjoukkona mutta ratsuvaen merkitys ruudin aikakaudella väheni. Aatelistosta ja ritaristosta tuli armeijan upseeristoa. Osa kuljeksisista ritareista toimi 1500-luvulla palkkasoturiarmeijoissa, jotka taistelivat kulloisenkin rahoittajana toimivan kuninkaan puolella. 1600-luvulta eteenpäin aatelisto jakautui selvemmin johtavaan hovin virkamiehistöön ja vanhaan ritaristoon, joka toimi edelleen kuningaskunnan armeijan ydinjoukkona. Virka-aatelin osuus kasvoi jatkuvasti, kun vielä 1900-luvun alussa Venäjän tsaari aateloi merkittäviä virkamiehiä, usein myöntyvyyslinjan edustajia, aatelisarvoon. Sillä oli yhteiskunnallista merkitystä vielä 1800-luvun lopulla Suomen suurruhtinaskunnan säätyvaltiopäivillä, joilla oli edustettuna neljä säätyä: aatelisto, papisto, porvaristo ja talonpojat.
Adeln, i den mening den är känd idag, har sina rötter i ridderligheten och å andra sidan i kungafamiljer. Yngre söner av kungliga familjer fick höga adelsgrader och förläningar, hertigdömen. Hertigarnas yngre söner blev jarldömen och så vidare. Så här föddes höga adelsvärden. Den grundläggande adeln härstammar från riddartiden. Riddare var ryttare av kungens armé. Ridderorden hade fötts gradvis sedan 800-talet i Frankrike under tiden efter Karl den Stores välde. Ordet som beskrev en riddare på fornfranska var latinets miles, vilket betyder ryttare. Den anglosaxiska termen var cniht, vilket också fonetiskt ligger nära det finska ordet knihti. Den engelska termen riddare har samma rot. De tidiga företrädarna för Schulmans släktgren gick förmodligen under den tyska titeln ritter. I nyare franska var en riddare fortfarande tydligt igenkännbar som en ryttare chevalier, i italienska Cavaliere och i spanska caballero.
Rent ekonomiskt var riddarskapet en del av det feodala systemet, med vilket kungen finansierade sin militära etablering. På de av kungen skänkta gårdar upprätthöll riddarna sin egen ekonomi utan att belasta hovets utgifter. Som tradition nämns även separat i namnlistan i nuvarande adelskalender om medlemmen av den aktuella adelssläkten odlar en gård. I Tyskland, långt in på 1200-talet, var riddarna ett slags furstars godsägare. De tyska riddarnas vilja att bege sig till Östersjön för att omvända hedningar och skaffa sig egna förläningar var större än de franska riddarnas, som var mer självständiga.
Korstågen gav riddarskapet både sina egna uppgifter och formade riddarens offentliga image. Kyrkan helgade riddarceremonin och samtidigt bildades en uppförandekod, ridderlighet, för de riddare som adlades som Kristi krigare. En riddare hjälper de behövande och de svagare och behandlar kvinnor med respekt och kämpar mot olika syndiga laster.
Med framväxten av nationalstater och större furstendömen i den nya tiden stärktes kungens makt och adelns och riddarnas makt försvagades. Riddare behövdes fortfarande som kärnan i armén, men kavalleriets betydelse minskade under krutåldern. Adeln och riddarna blev arméns officerare. Några av de resande riddarna arbetade på 1500-talet i legosoldatarméer, som stred på kungens sida, som då fungerade som finansman. Från 1600-talet och framåt var adeln tydligare uppdelad i de ledande hovämbetsmännen och de gamla riddarna, som fortfarande tjänade som kärnkraften i rikets armé. Den officiella adelns andel växte ständigt, när den ryske tsaren redan i början av 1900-talet adlade framstående ämbetsmän, ofta representanter för den försonande linjen, till adelns rang. Den hade en social betydelse även i slutet av 1800-talet vid Storfurstendömet Finlands riksdagar, där fyra ständer var representerade: adeln, prästerskapet, bourgeoisin och bönderna
The nobility, in the sense it is known today, has its roots in chivalry and, on the other hand, in royal families. Younger sons of royal families received high nobility ranks and fiefdoms, duchies. Dukes’ younger sons became earldoms and so on. This is how high nobility values were born. The basic nobility originated from the knighthood. Knights were horsemen of the king’s army. The order of chivalry had been born gradually since the 8th century in France in the times after Charlemagne’s empire. The word describing a knight in Old French was the Latin miles, which means horseman. The Anglo-Saxon term was cniht, which is also phonetically close to the Finnish word knihti. The English term knight has the same root. The early representatives of Schulman’s family branch probably went by the German title ritter. In more recent French, a knight was still clearly recognizable as a horseman chevalier, in Italian Cavaliere and in Spanish caballero.
Economically, the knighthood was part of the feudal system, with which the king financed his military establishment. On the farms donated by the king, the knights maintained their own finances without burdening the expenses of the court. As a tradition, the list of names in the current noble calendar also mentions separately if the member of the noble family in question cultivates a farm. In Germany, well into the 13th century, the knights were a kind of squires of the princes. The willingness of the German knights to go to the Baltics to convert pagans and acquire their own fiefdoms was greater than that of the French knights, who were more independent
The Crusades gave the knighthood both its own tasks and shaped the knight’s public image. The church sanctified the knighting ceremony and at the same time, a code of conduct, chivalry, was formed for the knights who were knighted as warriors of Christ. A knight helps those in need and the weaker and treats women with respect and fights against various sinful vices.
With the emergence of nation-states and larger principalities in the new era, the king’s power strengthened and the power of the nobility and the knights weakened. Knights were still needed as the core of the army, but the importance of cavalry decreased in the gunpowder age. The nobility and the knights became the officers of the army. Some of the traveling knights worked in the 16th century in mercenary armies, which fought on the side of the king, who acted as the financier at that time. From the 17th century onwards, the nobility was more clearly divided into the leading court officials and the old knights, who still served as the core force of the kingdom’s army. The share of official nobility was constantly growing, when even at the beginning of the 20th century, the Russian tsar ennobled prominent officials, often representatives of the conciliatory line, to the rank of nobility. It had a social significance even at the end of the 19th century at the Diets of the Grand Duchy of Finland, where four estates were represented: the nobility, the clergy, the bourgeoisie and the peasants.
SCHULMAN 