Otto Wilhelm Oskar von Schulmann kuului sukumme Eestiläiseen haaraan. Hän syntyi Tallinnassa 18.8.1888 Venäjän kansalaisena, sillä Eesti sai itsenäisyytensä vasta Tarton rauhassa 1920. Hän kävi Nikolai lukiota Tallinnassa ja opiskeli sen jälkeen lakia Tarton yliopistossa. Myöhemmin hän täydensi juridisia opintojaan Berliinissä ja sai tohtorin arvon 1913 tutkimuksellaan ”Duell und Strafgesetz, Kaksintaistelu ja rikoslaki”.

Otto palveli reserviupseerina venäläisessä jalkaväkirykmentissä 214 sekä komppanian että pataljoonan päällikkönä kun ensimmäinen maailmansota alkoi vuonna 1914. Rykmentti taisteli Saksan armeijaa vastaan sekä Liettuan että Puolan alueella. Ansioistaan hän sai useita urhoollisuusmitaleita, mm. Pyhän Yrjön sapelin, korkeimman ansiomitalin, jonka reserviupseeri Tsaarin armeijassa saattoi saada. Taisteluissa Otto haavoittui kolme kertaa ja joutui lopulta saksalaisten vangiksi. Upseerien vankileirillä Stralsundissa hän oppi englannin kielen brittiläisiltä vankitovereiltaan. Vapauduttuaan hän oli veljiensä kanssa vapaaehtoisesti mukana Eestin vapaussodassa venäläisiä vastaan 1918-1920.

Otton vanhemmat olivat vuori-insinööri Bernhard von Schulmann ja hänen vaimonsa, vapaaherratar Helene Johanne von Pilchau. Heillä oli yhteensä 7 lasta, 2 tytärtä ja viisi poikaa. Isä omisti perintökartano Limmatin Tallinnan eteläpuolella. Isän kuoltua 1908, Limmatin peri tavan mukaisesti perheen vanhin poika, August Detlev von Schulmann. Eestissä toimitettiin maareformi itsenäistymisen aikana. Kaikki suuremmat maa-alueet otettiin valtiolle ja jaettiin tasapuolisesti kansalaisille. Koska August oli kaikkien veljiensä kanssa vapaaehtoisesti mukana Eestin vapaussodassa, sai hän pitää Limmatin kartanon ja noin sadan hehtaarin suuruisen maa-alueen kartanon ympärillä. Venäläiset teloittivat Augustin tammikuussa -45 matkalla pakkotyöleirille Kazakstaniin. Kartanon tuho alkoi toisen maailmansodan jälkeen venäläisomistuksessa. Sukuseuran Eestinmatkalla 2012 kävimme katsomassa hyvin surullisessa kunnossa olevaa päärakennusta ja ympärillä olevaa puistoa.

Sodan jälkeen Otto ei toiminut juristina. Hän oli hyvin perillä myös taloustieteistä ja sai sen vuoksi paikan vaneri- ja huonekalutehdas M.A. Luther AG:n johtajana Tallinnassa. Tehdas oli maan suurimpia. Pääosan siitä omisti englantilainen Messrs. Venesta Ltd, joka omisti myös Lohjan Vaneritehdas Oy:n Suomessa.

”Onkel Otto”, kuten sukulaiset täällä Suomessa kutsuivat häntä, oli hyvin musikaalinen kuten hänen veljensäkin. Tämä ominaisuus oli peritty isältä, Bernhard von Schulmannilta. August  soitti selloa, Helmut ja Otto viulua ja nuorin veli, Hans, oli koulutettu pianisti. Otton suuri harrastus oli vanhojen italialaisten mestareiden tekemien viulujen keräily. Hänellä oli niitä 7 kappaletta. Ne oli rakennettu vuosien 1691-1775 välisenä aikana.

Otto von Schulmann oli naimisissa vapaaherratar Isabella von Heyningen-Huenen kanssa. Heillä oli kaksi poikaa Wolf ja Max, joiden syntymävuodet olivat 1925 ja -26.

Kun toinen maailmansota alkoi, se toi tullessaan vaikeuksia Baltian saksalaisille. Monet heistä hyväksyivät Hitlerin kutsun muuttaa Saksaan. Tämän asian hyväksyivät myös venäläiset, joiden etupiiriin Baltian maat Saksan ja Venäjän välisellä sopimuksella kuuluivat. Venäjä ei vielä silloin ollut sodassa mukana. Mutta Otto ymmärsi Venäjältä tulevan vaaran ja lähetti perheensä Saksaan, mutta jäi itse Tallinnaan hoitamaan englantilaisen työnantajansa asioita.

Kun Neuvostoliitto tunkeutui Eestiin vuonna 1940, alkoivat eestiläiset ja venäläiset viranomaiset kansallistamaan suurimpia teollisuuslaitoksia, Otto von Schulman onnistui kuitenkin viime hetkellä yhdessä Englannin suurlähetystön henkilökunnan avulla lähettämään tehtaan kirjanpidon ja kassakirjat Lontooseen. Otto itse lähti viimeisellä mahdollisella laivavuorolla ennen rajojen sulkemista 1941 Saksaan.  Sieltä hän matkusti pakolaispassilla Suomeen, jonne hän oli jo aikaisemmin tuonut arvokkaan viulukokoelmansa.

Viulut, Jyrkin esitys

Suomessa Otto oli Lohjan Vaneritehtaan palveluksessa ja hallituksen jäsenenä vuoteen 1944 asti. Välirauhan tultua voimaan syksyllä 1944, valvontakomissio vaati Suomea luovuttamaan kaikki täällä olevat Venäjän kansalaiset. Otto oli silloin vaikeuksissa. Jos hän olisi myöntänyt olevansa eestiläinen, olisi hänet luovutettu venäläisille ja hän olisi joko joutunut jollekin Siperian monista pakkotyöleireistä, kuten Eestiin sodan ajaksi jääneet Baltian saksalaiset, tai hän olisi kokenut veljensä Augustin kohtalon. Mutta Otto oli varautunut tähän tilanteeseen. Hänellä oli väärennetty henkilöllisyystodistus, jonka mukaan hän oli Saksan kansalainen. Tämä puolestaan johti siihen, että suomalaiset viranomaiset vangitsivat hänet ja lähettivät rauhanehtojen mukaisesti Saksan kansalaisia varten perustetulle internointileirille Lempäälään. Näitä leirejä oli Suomessa yhteensä 8 kappaletta. Alun perin vain saksalaiset sotilaat piti internoida, mutta valvontakomission brittiläiset jäsenet vaativat myös saksalaiset siviilihenkilöt eristettäviksi. Internoitujen kaikki omaisuus takavarikoitiin ja luovutettiin venäläisille. Näin Ottokin menetti sen vähäisen omaisuuden, joka hänellä Suomessa oli. Viulut toki olivat turvassa.  Lempäälässä Otto vietti puolitoista vuotta.

Hänen kotinsa Tallinnassa oli ryöstetty tyhjäksi. Ne tavarat, jotka hän oli lähettänyt Saksaan, tuhoutuivat sataman pommituksissa. Hän oli kuitenkin ennen sotaa tallettanut huomattavia summia englantilaisiin pankkeihin. Ne rahat olivat sodan päätyttyä käytettävissä.

Pahinta kuitenkin oli se, että sota vei hänen perheensä. Molemmat pojat, Max ja Wolff, joutuivat Saksassa sotapalvelukseen. Lyhyen koulutuksen jälkeen heidät lähetettiin rintamalle. Wolff kaatui Luxenburgissa joulukuussa 1944 ja Max katosi Puolan rintamalla maaliskuussa 1945. Otton vaimo Isabella murhattiin Wienissä huhtikuussa 1945 sekasortoisessa tilanteessa venäläisten joukkojen vallatessa kaupunkia.

Vapauduttuaan Lempäälästä Otto tapasi Tampereella asuvan Otto Schulmanin, joka auttoi häntä monella tavalla, ja hän päättikin jäädä Suomeen pysyvästi. Hän sai myös takaisin työpaikkansa Lohjan Vaneritehtaalla. 1948 hän sai Suomen kansalaisuuden. Jäätyään eläkkeelle hän muutti Tammisaareen, missä hän asui pienessä täysihoitolassa.

Otto oli vanhojen viulujen asiantuntija. Hän osasi erottaa aidot italialaiset viulut väärennöksistä. Hän kirjoitti useita artikkeleita saksalaisiin ja amerikkalaisiin julkaisuihin viuluista ja viulujen tunnistamisesta sekä julkaisi 1961 kirjan ”Echt oder Falsch, Aito vai Väärennös”. Testamentissaan hän määräsi viulujen omistajaksi sitä varten perustettavan Cremona-säätiön. Vuonna 2011 Cremona sulautui Suomen Kulttuurirahastoon ja viulut liitettiin Kulttuurirahaston mittavaan soitinkokoelmaan. Tällä hetkellä kaikki 7 viulua ovat Sibelius-akatemian oppilaiden käytössä.

Otto oli myös kansainvälisesti tunnustettu sienitutkija. Suomesta hän löysi noin 200 sienilajia, jotka olivat täällä aikaisemmin tuntemattomia. Maailmanlaajuisesti hän löysi matkoillaan 12 aivan uutta sienilajia. Hän julkaisi tutkimustuloksiaan useita kertoja 1960 luvun alussa. Otto von Schulmann kuoli Tammisaaressa 15. heinäkuuta 1964. Hänet on haudattu Wieniin vaimonsa viereen.

Föredrag: Otto von Schulmann